lauantai 17. tammikuuta 2009

Haikeita jäähyväisiä, pieniä onnenhetkiä

Viikonloppu, jälleen kerran. Yksi leppoisa viikko takana, sen voisi summata helposti muutamaan kiinnostavaan havaintoon:

1. Irkkuaksentti on vaikeaa, mutta sitä alkaa ymmärtämään kohtuullisen nopeasti (humalassa olevaa Irkkua ei tosin voi ymmärtää, sen olen huomannut).

2. Takamukseni on kuuluisa ja arvostettu jopa Irlannissa .

3. Aina sataa vettä, kun olet suunnitellut jotakin ja olet matkalla ulos.

4. Näytelmien taso on huikea ja näyttelijät oikeasti lahjakkaita.

5. Vaikka kuinka et tajuaisi ja ymmärtäisi mitään, aina löytyy joku joka toistaa ja tarkentaa niin kauan kuin on tarvis. On vain osattava pyytää apua, nätisti esitettyyn toiveeseen vastataan kyllä.

Tämä viikko on siis ollut kaikinpuolin mielenkiintoinen. Ihanainen harjoittelupaikkani järkkäsi minulle maanantaina lipun teatteriin. Innosta puhkuen saavuin Abbey -teatterille ja liityin iloiseen joukkoomme, joka odotti tohkeissaan Playboy of the Western World -nimistä näytelmää. Kyseessä on mustalla huumorilla höystetty komedia, jossa tummaihoinen mies tulee Dubliniin surmattuaan isänsä (joka paljastuukin varsin eläväiseksi). Tapahtumat sijoittuivat kokonaan pubiin ja lavastus oli niin upeaa, ettei edes harmittanut se etten tajunnut kaikkia vitsejä. Eikä niitä ilmeisesti ymmärrä moni muukaan ei-Dublinilainen, koska slangisanat voivat olla hankalia kelle tahansa, joka ei ole moisiin törmännyt omissa piireissään. Irlantilainen, mutta ei-Dublinilainen seurueen jäsen lohdutti sillä, ettei edes hän ymmärtänyt niitä kaikkia. Pääsin kuitenkin hyvin jyvälle ja intoilin muiden mukana. Seuraavina päivinä ne, jotka eivät tulleet mukaan, harmittelivat kovasti. Sen verran hyvää palautetta ja ylistystä tuli paikalla olleilta, itseni mukaan lukien. Uskomaton elämys ja teatterikin oli todella hieno. Irlantilaista kulttuuria hienoimmillaan tiiviissä paketissa.

Kahdeksan päivää tai chin parissa ja olen jo oppinut sarjan jotenkuten, ilman että kopioin jatkuvasti toisilta. Olen järkyttävän innoissani joka aamu, vaikka tiedän että se sama sarja on aina luvassa. Tietenkin kolmessa kuukaudessa hymy voi hyytyä, mutta sitten ainakin osaan tämän sarjan läpi kunnolla ja voin vetäistä sen läpi aamuvenyttelynä.

Suureksi surukseni huonetoverini M poistui keskuudestamme (ei siis kuollut vaan palasi Belgiaan) eilen. Olin tämän aamun suru puserossa siihen asti, kun kuulin huomenna tulevasta uudesta tytöstä. Suru unohtui sillä sekunnilla. Huone oli puunattuna ja M:n käytössä ollut irtain omaisuus napattuna alle puolessa tunnissa ja odotan jo huomista. Koska M oli mitä tärkein opas, tuki ja turva minulle kaksi viikkoa sitten, on minun vuoroni pistää hyvä kiertämään. Olen ottanut jo M:n vastuut harteilleni: tästä lähin minä olen tappajakala Goldien Virallinen Muonamestari, Kaukosäätimen Valtias ja huomisesta lähtien henkinen tuki ja turva uudelle asukkaalle. Komensin itseäni, että vaikka ei aina huvittaisikaan, niin bussireitit on ehdottomasti näytettävä kädestä pitäen ja pidettävä seuraa aina kun on tarvis. Vaikka onkin perinne, että jokainen tänne tuleva asukki eksyy vähintään kahdesti, yritän parhaani mukaan estää sen. Rakas tappajakalamme voi muuten mainiosti, saimme pumpun kuntoon ja sen huomaa kyllä. Apaattisesta, uneliaasta asukista on taas tullut virkeä ja vinhasti polskuttava paksukainen, joka jaksaa innostua jokapäiväisestä kalanmuona-annoksestaan.

Eilisilta, eli M:n viimeinen ilta Dublinissa ei kylläkään sujunut mukavissa merkeissä. Tai no, ehkä se oli mukava hänen mielestään. Minä kanniskelin laukkuja keskustaan ja huomasin mukavan illan sijasta kuuntelevani kolme tuntia ranskankielistä tarinointia ja väittelyä, jota M ystävineen harrasti. Mikäs siinä, ajattelin. Ensi kerralla vain saisivat muistaa käytöstavat ja miettiä, mille itsestä tuntuisi istua ulkopuolisena porukassa, jonka puheesta et ymmärrä sanaakaan. Lähdin lopulta hyvin väsyneenä ja pahalla mielellä kotiin. Kahdesti kieltä kyllä yritettiin vaihtaa, että pääsisin osallistumaan keskusteluun, mutta kaksi lausetta myöhemmin puhuttiin taas ranskaa. Unohtivat kertoa senkin, että suunnitelmat muuttuivat heidän leppoisan keskustelunsa lomassa ja että jäisimmekin vain sinne istumaan ja tarinoimaan ranskaksi. Ja vielä jaksetaan ihmetellä, miksi olen yksinäinen soturi enkä viihdy sosiaalisissa illanvietoissa. Liian usein olen karvaasti pettynyt, kun suunnitelmat ovat mystisesti muuttuneet ja minulla on rehellisesti sanottuna helkkarin tylsää. Enkä minä voi sietää tylsyyttä ja nurkassa istuskelua.

Mutta se pakollisesta purpattamisesta. Kiinalainen asuintoverini P pyysi minua kehuskelemaan häntä blogissani, joten kehutaan toki. Tämä sitten tulee suoraan sydämestä, onhan tästä nauravaisesta asukista tullut hyvä ystävä. Mukava poika, sosiaalinen persoona ja avulias kuin mikä. Ei ole tylsää, kun P tulee jututtamaan ja syöttämään mitä kummallisemman näköisiä kiinalaisia juttuja. Minä muuten voisin jäädä Irlantiin asumaan, on tämä sen verran kiva paikka kaikkine omituisuuksineen ja mukavine ihmisineen. Talot on kuin sadusta, pikkuisia piparkakkutaloja ja hassuja viritelmiä. En silti voisi koskaan elää ilman Fazerin sinistä ja salmiakkia. Ja saunaa. Aion silti ottaa kaiken ilon irti tästä reissusta, olen oppinut jo piirtämäänkin siedettävästi. Pian nähdään, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Ensi viikonloppuna lähden todennäköisesti Galwayhin jos sää on hyvä, niin näkisi muutakin kuin vain Dublinin.

Btw, minulla on upouusi pallokuosinen flanellipyjama. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti