Haikeita jäähyväisiä, pieniä onnenhetkiä

Viikonloppu, jälleen kerran. Yksi leppoisa viikko takana, sen voisi summata helposti muutamaan kiinnostavaan havaintoon:

1. Irkkuaksentti on vaikeaa, mutta sitä alkaa ymmärtämään kohtuullisen nopeasti (humalassa olevaa Irkkua ei tosin voi ymmärtää, sen olen huomannut).

2. Takamukseni on kuuluisa ja arvostettu jopa Irlannissa .

3. Aina sataa vettä, kun olet suunnitellut jotakin ja olet matkalla ulos.

4. Näytelmien taso on huikea ja näyttelijät oikeasti lahjakkaita.

5. Vaikka kuinka et tajuaisi ja ymmärtäisi mitään, aina löytyy joku joka toistaa ja tarkentaa niin kauan kuin on tarvis. On vain osattava pyytää apua, nätisti esitettyyn toiveeseen vastataan kyllä.

Tämä viikko on siis ollut kaikinpuolin mielenkiintoinen. Ihanainen harjoittelupaikkani järkkäsi minulle maanantaina lipun teatteriin. Innosta puhkuen saavuin Abbey -teatterille ja liityin iloiseen joukkoomme, joka odotti tohkeissaan Playboy of the Western World -nimistä näytelmää. Kyseessä on mustalla huumorilla höystetty komedia, jossa tummaihoinen mies tulee Dubliniin surmattuaan isänsä (joka paljastuukin varsin eläväiseksi). Tapahtumat sijoittuivat kokonaan pubiin ja lavastus oli niin upeaa, ettei edes harmittanut se etten tajunnut kaikkia vitsejä. Eikä niitä ilmeisesti ymmärrä moni muukaan ei-Dublinilainen, koska slangisanat voivat olla hankalia kelle tahansa, joka ei ole moisiin törmännyt omissa piireissään. Irlantilainen, mutta ei-Dublinilainen seurueen jäsen lohdutti sillä, ettei edes hän ymmärtänyt niitä kaikkia. Pääsin kuitenkin hyvin jyvälle ja intoilin muiden mukana. Seuraavina päivinä ne, jotka eivät tulleet mukaan, harmittelivat kovasti. Sen verran hyvää palautetta ja ylistystä tuli paikalla olleilta, itseni mukaan lukien. Uskomaton elämys ja teatterikin oli todella hieno. Irlantilaista kulttuuria hienoimmillaan tiiviissä paketissa.

Kahdeksan päivää tai chin parissa ja olen jo oppinut sarjan jotenkuten, ilman että kopioin jatkuvasti toisilta. Olen järkyttävän innoissani joka aamu, vaikka tiedän että se sama sarja on aina luvassa. Tietenkin kolmessa kuukaudessa hymy voi hyytyä, mutta sitten ainakin osaan tämän sarjan läpi kunnolla ja voin vetäistä sen läpi aamuvenyttelynä.

Suureksi surukseni huonetoverini M poistui keskuudestamme (ei siis kuollut vaan palasi Belgiaan) eilen. Olin tämän aamun suru puserossa siihen asti, kun kuulin huomenna tulevasta uudesta tytöstä. Suru unohtui sillä sekunnilla. Huone oli puunattuna ja M:n käytössä ollut irtain omaisuus napattuna alle puolessa tunnissa ja odotan jo huomista. Koska M oli mitä tärkein opas, tuki ja turva minulle kaksi viikkoa sitten, on minun vuoroni pistää hyvä kiertämään. Olen ottanut jo M:n vastuut harteilleni: tästä lähin minä olen tappajakala Goldien Virallinen Muonamestari, Kaukosäätimen Valtias ja huomisesta lähtien henkinen tuki ja turva uudelle asukkaalle. Komensin itseäni, että vaikka ei aina huvittaisikaan, niin bussireitit on ehdottomasti näytettävä kädestä pitäen ja pidettävä seuraa aina kun on tarvis. Vaikka onkin perinne, että jokainen tänne tuleva asukki eksyy vähintään kahdesti, yritän parhaani mukaan estää sen. Rakas tappajakalamme voi muuten mainiosti, saimme pumpun kuntoon ja sen huomaa kyllä. Apaattisesta, uneliaasta asukista on taas tullut virkeä ja vinhasti polskuttava paksukainen, joka jaksaa innostua jokapäiväisestä kalanmuona-annoksestaan.

Eilisilta, eli M:n viimeinen ilta Dublinissa ei kylläkään sujunut mukavissa merkeissä. Tai no, ehkä se oli mukava hänen mielestään. Minä kanniskelin laukkuja keskustaan ja huomasin mukavan illan sijasta kuuntelevani kolme tuntia ranskankielistä tarinointia ja väittelyä, jota M ystävineen harrasti. Mikäs siinä, ajattelin. Ensi kerralla vain saisivat muistaa käytöstavat ja miettiä, mille itsestä tuntuisi istua ulkopuolisena porukassa, jonka puheesta et ymmärrä sanaakaan. Lähdin lopulta hyvin väsyneenä ja pahalla mielellä kotiin. Kahdesti kieltä kyllä yritettiin vaihtaa, että pääsisin osallistumaan keskusteluun, mutta kaksi lausetta myöhemmin puhuttiin taas ranskaa. Unohtivat kertoa senkin, että suunnitelmat muuttuivat heidän leppoisan keskustelunsa lomassa ja että jäisimmekin vain sinne istumaan ja tarinoimaan ranskaksi. Ja vielä jaksetaan ihmetellä, miksi olen yksinäinen soturi enkä viihdy sosiaalisissa illanvietoissa. Liian usein olen karvaasti pettynyt, kun suunnitelmat ovat mystisesti muuttuneet ja minulla on rehellisesti sanottuna helkkarin tylsää. Enkä minä voi sietää tylsyyttä ja nurkassa istuskelua.

Mutta se pakollisesta purpattamisesta. Kiinalainen asuintoverini P pyysi minua kehuskelemaan häntä blogissani, joten kehutaan toki. Tämä sitten tulee suoraan sydämestä, onhan tästä nauravaisesta asukista tullut hyvä ystävä. Mukava poika, sosiaalinen persoona ja avulias kuin mikä. Ei ole tylsää, kun P tulee jututtamaan ja syöttämään mitä kummallisemman näköisiä kiinalaisia juttuja. Minä muuten voisin jäädä Irlantiin asumaan, on tämä sen verran kiva paikka kaikkine omituisuuksineen ja mukavine ihmisineen. Talot on kuin sadusta, pikkuisia piparkakkutaloja ja hassuja viritelmiä. En silti voisi koskaan elää ilman Fazerin sinistä ja salmiakkia. Ja saunaa. Aion silti ottaa kaiken ilon irti tästä reissusta, olen oppinut jo piirtämäänkin siedettävästi. Pian nähdään, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Ensi viikonloppuna lähden todennäköisesti Galwayhin jos sää on hyvä, niin näkisi muutakin kuin vain Dublinin.

Btw, minulla on upouusi pallokuosinen flanellipyjama. :D

Flanellin pehmeitä ajatuksia

Ensimmäiset työpäivät ovat nyt takana ja hyvin sujui. Ja mitä minä teen? Olenko juhlimassa tai istumassa pubissa? -En. Entä neulonko minä uusilla hienoilla langoilla? -En, ei ole uusia hienoja lankoja. Entä olenkos shoppaillut ja sosialisoinut ympäriinsä? -No en. Mitäkö minä sitten teen? Makaan kotona sängyn pohjalla sairaana ja haaveilen uudesta flanellipyjamasta. Suomalainen työmoraali onnistuu aina säästämään kaikki sairaudet viikonloppuun ja lomille, eli tässä sitä taas ollaan. Kiinalainen asuintoverikin on tosin sairaana, joten pidetään täällä pyjamakerhoa, ihastellaan toistemme flanellisten asujen kuosia ja nappaillaan särkylääkettä teemme kaverina. Emme tosin jaksa olla kovin sosiaalisia edes keskenämme, kun molempien on sairauden musertamina oltava pitkällään.

Kirjoitampa nyt aikani kuluksi havainnoimiani eroja Irlantilaisen ja Suomalaisen kulttuurin välillä. Ensinnäkin: molemmat ovat kohteliasta ja uteliasta kansaa, mutta eri tavoilla. Suomessa ei tulisi mieleenkään istua bussissa jonkun viereen lupaa kysymättä, varsinkin jos hänellä on laukku viereisellä istuimella. Täällä istutaan kysymättä ja silmiin katsomatta, jos olet erehtynyt nostamaan laukkusi penkille, niin sinua mulkoillaan niin kauan sanaakaan sanomatta, että älyät siirtää sen. Kaupungista riippuen Suomalaiset osaavat kyllä pyytää anteeksi, jos ovat toista tönineet. Tai no, oikeastaan sellaista kohteliaisuutta löytyy vain Joensuun ympäristöstä. Täällä saan hokea ja kuulla jatkuvasti sanoja "Sorry" ja "Excuse me", kun yritän edetä tungeksivassa ihmismassassa. Naiset, etenkin vanhat mummelit sanovat usein "Sorry, love". Välillä tekisi kyllä silti mieli heittäytyä väkivaltaiseksi, kun en jaksa tungosta kaikkialla. Että ehkä on parempi, että istun välillä kotona yksikseni..

Niin se uteliaisuus sitten. Työtovereiden mukaan minulla on tapana kuljeskella ympäriinsä utelias, valpas ilme naamalla. Välillä minulla on kuulemma "What the f**k is he doing??" -ilme, kun katson Irkkujen sähellystä kulmat kurtussa. On kuulemma uskomatonta, miten joku jaksaa kiinnostua/innostua jokaikisestä aiheesta ja tutkia jokaisen kansion ja tiedoston (luvan kanssa, tietenkin) ja kysellä minkä kerkeää. Sellaisiahan me Suomalaiset olemme: uteliasta kansaa, joita kiinnostaa kovasti toisten asiat ja rakastamme juoruilua. Siis toisista juoruilua, emme itsestämme, ellei kyseessä ole sitten jokin mukava uutinen. Tosin itse en ole juoruilevaa tyyppiä, vaan pidän asiat omana tietonani. Utelen ihan vain omaksi ilokseni. Irkkujen uteliaisuus taas on hyökkäävämpää, Suomalaisen hiippailun sijaan he tykkäävät tuijottaa ja tutkia vaatetusta ym. Kysymyksiä pommittaa yleensä monta ihmistä kerralla. Jos yhdelle erehtyy kertomaan henkilökohtaisia yksityiskohtia, joku toinen tulee pian kysymään, onko asia tosiaan näin. Eli varon todellakin mitä sanon, koska tieto leviää salamaakin nopeammin.

Sairastelu on kyllä harvinaisen tylsää, kun telkkaristakaan ei tule mitään kivaa. On se kumma, kun 600 kanavalta ei yhdestäkään näy mitään kiinnostavaa. Mutta, taidanpa lähteä hakemaan kaupasta jotain mukavaa naposteltavaa mielen virkistykseksi. Toivottavasti ensi viikolla voisin kirjoitella jo hitusen terveemmissä ja vähemmän kuumeisissa tunnelmissa. Btw, maanantaina menen kaiketi teatteriin. Ihan vain siksi, että minulle ilmoitettiin, että olen menossa sinne. Kai sinne on sitten siirryttävä, vaikka en tiedä yhtään mitä minä sielläkään teen. :D

Töitä, töitä ja töitä

Aloitin työt eilen hämmennyksen vallassa, kun suuri lauma vieraita ihmisiä rynni minua kohti taputtelemaan, tökkimään ja kättelemään. Ihmiset ovat mukavia ja ystävällisiä, ainoana ongelmana on aksentin ymmärtäminen ja harvinaisen huono irkkuhuumori, johon vastaan vielä huonommalla savolaishuumorilla.

Huonoista vitseistä voin kertoa esimerkkinä työkaverin "Onko kiva elää iglussa?" heiton, johon vastasin toteamalla, että jos vielä kyselee niin syötän hänet lemmikkijääkarhulleni. Kun samainen mies kyseli, miten Suomalaistyttöä voi palella sisällä kun kylmempäänkin on tottunut, niin totesin että "Meillä Suomessa taloja lämmitetään ja ne pitävät lämmön sisällään. Te sen sijaan lämmitätte ulkoilmaa, kun taloissanne on kehnot ikkunat ja seinät. Siksi en palele ulkona, siellä on lämpimämpää kuin täällä sisällä". Yksikään irkku ei enää aloita small talkia minun kanssani toteamalla "It´s cold out there, isn´t it?", koska tulen hikisenä ja läähättävänä töihin ja mutisen, että onpa siellä lämmin. Työkaveri rynnistää aina väliin, jos joku aloittaa sillä tavalla keskustelua: "You can´t say that to her, she thinks it summer out there!". Mutta se työasioista.

Talo jossa asun on oikea monikulttuurisuuden kehto. Kolmen talon omistavan irkun lisäksi täällä majailee nyt belgialainen, brasilialainen, kiinalainen ja hännän huippuna hullu finski (eli minä). Kiinalainen pyysi minua eilen päivälliselle kanssaan, eli täällä se tarkoittaa sitä, että siirrän peppuani 5 metriä kyökin puolelle ja lämmitän annokseni mikrossa. Tänään metelöimme kaikki neljä yhtä aikaa pöydässä ja puhuimme puppua.

Mitään järkevää en sitten ole tehnyt, neulomaan en ole päässyt ja elämä kulkee pitkälti bussissa istumisen, nukkumisen ja töissä norkoilun välillä. Koitan ahkerasti käppäillä ympäriinsä, niin saisin syödä enemmän. Kaikkihan sen tietävät, että harrastan syömistä ja olen aina ollut kotona sopivasti ruoka-aikaan, ettei vain jäisi muruakaan saamatta. Irkut ovat ottaneet tavoitteekseen saada "skinny legs":in syömään ja pulskistumaan ja sehän tarkoittaa sitä, että rasvan ja lisättyjen sokereiden lisääntyneen saannin vuoksi kävelen vielä enemmän.

Tänään ei ole kovin idearikas päivä, enkä tosiaan ole mitään erikoista puuhannut. Joten lärpätys sikseen, palailen asiaan sitten kun on jotain jännää asiaakin.

Muotia Irlantilaisittain ja musiikillista hörhöilyä

Uuteen majapaikkaan tutustuminen on jatkunut ja eksymisetkin jäivät vain kahteen (tähän mennessä). Kaikki ihmiset näyttävät samalle, lähinnä Gallagherin veljeksille (Oasiksen Liam ja Noel, jos joku ei tiennyt) tai muuten kummallisille. Vettä yrittää sataa, mutta ei tietenkään sada enää kun ostin uuden sontsan ja kannan sitä mukana. Silti ihmisten mielestä täällä tarvitaan sontsaa ja on kamalan kylmä. Eräs kauhistui, kun kuuli Suomen 20 asteen pakkasista ja uskoi kaikkien kuolleen, putkien jäätyneen ja autojen lopettaneen toimimisen. Ei millään voinut ymmärtää, että me olemme tottuneet sellaiseen ilmastoon ja että talot on rakennettu sen mukaan. 30 asteen pakkasesta puhuttaessa alkoi pojalle jo tulla itku, joten päätin olla kiusaamatta sen enempää. Eikä tässä itseänikään naurata: on niin lämmin että vilustuin. Hillitön flunssa päällä, mutta onneksi apteekista saa sen tasoista troppia, joita Suomesta saa vain reseptillä. Kätevää. Tai sitten hyvin pelottavaa..

Olemme toveri H:n kanssa ilmeisen tylsämielisiä ja mielikuvituksettomia. Aina kun pyrimme kulttuurin pariin, päädymme shoppailemaan. Eräänä päivänä yritimme mennä kansallismuseoon, mutta yli 50 salin (ja satojen maalausten) jälkeen huomattiin, että ollaankin väärässä museossa. Siellä oli tuherrus toisensa perään, mutta kultaa ja timantteja ei näkynyt kuin maalattuna. Vaikka löysimmekin oikean museon lopulta, ne pirun töherrykset vainoavat meitä: pyrimme tänään toiseen museoon ja huomasimme olevamme taas siellä töherrysten keskellä, tällä kertaa olimme tulleet vain eri ovesta. Järkyttävän tylsiä, rumia teoksia ja vain kourallinen kiinnostavia. Suosikiksemme kohosi keltainen sali, jossa oli koko museon ehdottomasti upein nähtävyys: tyhjä, maalattu seinä. Itse asiassa koko keltainen sali oli tällä hetkellä typötyhjä. Kertoo paljon teoksien tasosta, kun se ainoa tyhjä sali saa parhaat ihastuksen huokaukset.. Ja pakkohan kulttuurin yliannostus on jollain tasoittaa, eli retkellä Penneysille.

Irlannissa on menossa kaikkien naisten eniten rakastama (heti suklaan jälkeen) asia: Alennussesonki! Ja kyllä sitä on pyöritty ja näpelletty kaikkea tarpeellista (naisille kaikki on tarpeellista). Aina tarvitsee vielä yhdet kengät, vaikka entiset olisivatkin käyttämättä. Dublinissa on havaintojen mukaan tällä hetkellä kovassa huudossa villakangastakit, farkut, tennarit, ugg(ly) -saappaat, ukkihousut ja lätsät. Pakkohan minunkin oli saada muotilätsä kutreilleni, joten kerrankin voin todeta olevani IN. Olen nyt ylpeästi lätsäpää, vaikka kyseistä asustetta ei Suomen pakkasilla hirveästi käytetä. Ainakin sulaudun täällä hyvin porukkaan jos en muuta. Ukkihousuni jäivät valitettavasti kotosuomeen, eli pakko ostaa uudet (Hyvä veruke, eikö vain?). Onneksi on edullista, eipähän tarvitse kolmeen kuukauteen ostella enää kun alennukset on ohi.

Eksyimme pubiin toisenkin kerran istuksimaan. Paikka oli loistava Mezz, jossa oli mukavaa livemusiikkia ja juttukaverin sai heti kun osasi sanoa "I love Iron Maiden (lausutaan täällä Aion Meidn)". Heviheebot ovat ihan samanlaisia kaikkialla, aksentti ja olutmerkki vain ovat erilaiset. Kaikki muu musiikki kuin hevi oli pojille "shite", mutta siitä huolimatta lauloivat kovaan ääneen HIM:in Wings of the butterfly -biisiä. Ja luulivat, raukkaparat, bändin olevan Ruotsista. Laulu loppui lyhyeen, kun kerroin ettei ainoakaan katu-uskottava hevimusiikin ystävä Suomessa kuuntele HIM:iä ja että sehän se vasta "shite" onkin. Rupattelu jatkui iloisesti musiikin parissa, samalla kun yritin ymmärtää sitä järjettömän kuuloista murretta. Minä olin kuulemma todella cool tytteli, kun laulaa loilotin heidän kanssaan Trooperia ja valittuja paloja AC/DC:ltä. Sain lopuksi hyväksyvät taputukset ja halaukset ja toteamuksen "Sinä sulaudut tänne loistavasti, toivottavasti törmäilemme uudelleen".

Tällä musiikkimaulla saa helposti kavereita, mutta myös vihamiehiä: toisessa pubissa eräs nuori mies totesi, että kuulostan uhkaavasti britille ja että hän vihaa brittejä. No, kaikille ei voi tehdä mieliksi. Lisäksi kyseinen herrasmies ei ymmärtänyt muutenkaan mitään, koska oli tuleva päihdehuollon asiakas ja silläkin hetkellä melkoisessa pöllyssä. Hänellä, kuten muullakin porukalla siinä pöydässä, sattui olemaan akuutti huumeongelma. Yllätyin, kun kertoivat aiheesta suoraan ja miten yleistä se on. Ja kyllä, todisteet huumeiden käytöstä olivat selkeästi esillä näillä herroilla, eipä nyt tullut ihan heti mieleen epäillä jokaista vastaantulijaa narkkariksi. Totesivat, että tytöllä riittää kyllä töitä Irlannissa, sen verran piripäitä siellä pyörii. Että sillä tavalla. En nyt tiedä, pitäisikö olla iloinen, että työt eivät tekemällä lopu vai huolestua..

Rasvaa, lisättyjä sokereita ja Penneys

Täällä sitä nyt sitten ollaan Dublinissa ja hyvin on alkanut oleskelu. Majapaikkani on hyvä ja ihmiset mukavia. Suurin syy ottaa tämä, oli juurikin mukavan tuntuinen nainen joka minulle kirjoitteli. Oikeaksi enkeliksi hän onkin paljastunut, ei jätä asukkejaan pulaan vaan paapoo ja pitää huolta.

Otin tämän majapaikan myös siitä syystä, että ateriat kuuluivat hintaan. Ajattelin, että pääsen tutustumaan kulttuuriin paremmin ja ikävä kyllä tottahan se on. Mistäs minä olisin voinut tietää, ettei ruokavalio olekaan mitä terveellisin.. Päiväni aloitan sokerisilla muroilla, rasvaisella maidolla ja imelällä vaalealla paahtoleivällä. Tee sentään on hyvää. Olen noudattanut ruokavaliossani tähän asti hyvin sokeritonta linjaa ja olen kieltäytynyt syömästä aamulla muruakaan sokeria, koska elimistöni ei siitä riemastu. Iltaruoaksi nautin täällä valtavan lautasen ruokaa, jossa on yleensä lisukkeena papuja tai herneitä. Peruna on kuulemma melkein jokapäiväinen herkku, joten siinä ei ole Suomeen mitään eroa. Onneksi ruoka on sentään hyvää.

Koska mukanani on vielä toveri H, olemme tepastelleet ja eksyneetkin ympäriinsä. Eksymällä pysymme hoikkina: 15 kilometrin marssi päivittäin alkaa jo tuntua jaloissa. Tajusin eilen ruuhkassa, että lopun bussimatkan sijaan pääsisimme taatusti nopeammin kun kävelisimme. Muistan tämän jatkossa, kun tuhannet kiukkuiset Irkut tööttäävät ja yrittävät pyrkiä liikenneympyrään. Niitä liikenneympyröitä, kaaria ja järjettömissä paikoissa olevia liikennevaloja sitten riittääkin riesaksi asti. Ilmeisesti Irkut rakastavat pyöreitä muotoja ja valoissa kykkimistä. Asuintoveri P kertoi, miten halpoja autot täällä ovat, hänen 98-mallinen pirssinsäkin oli ollut halpa kuin mikä. Mietin sitten vain, missä kunnossa koneisto on tällä "liikkeelle - stop -liikkeelle -stop" -tyylillä.. Yhtään alle vuoden 94 autoa ei ole vielä näkynyt, kaikki ovat järjestään 2000-luvulta. Miksiköhän?

Toinen asia, mitä Irkut tuntuvat rakastavan, ovat kolikot. Kaikkialle pitää maksaa kolikoilla ja vieläpä tasarahalla: busseihin, postimerkkiautomaatteihin ym. Vuokraemäntäni ihmetteli, miksei Suomessa ole pienimpiä sentin kolikoita. Kun hän läväytti lompakkonsa sisällön pöydälle ja se oli täpösen täynnä pikkiriikkisiä hiluja, joita hän ei kuulemma tarvitse, totesin että "Juuri tuosta syystä". Suomalaiset pitävät kortilla maksamisesta eivätkä kerää hiluja, koska me emme niitä tarvitse.

Jos joku kysyy, missä taivas on, niin minä löysin sen eilen. Se löytyy täältä ja sen nimi on Penneys. Kyseisen ketjun vaatteet ovat niin halpoja, että ihan itkettää. Ostin eilen paidan, jollaiset maksavat Suomessa ainakin 40 euroa. Minä maksoin 15. Farkut maksoivat n. 17 - 21 euroa ja muut housut samoin. Yhdet housut olikin ihan pakko ostaa jo. Todennäköisesti suuntaan tähän onnelaan uudelleen vielä harvinaisen pian..

Nyt onkin taas aika suunnata päivän tepasteluja kohti. Aloitan työt 5. päivä, joten tässä on vielä tovi aikaa tutustua paikkoihin ennen sitä.