keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Teellä siitä(kin) selvittiin

Lahjakkaimmillekin käy joskus näin. Ei vain ole huvittanut sitten mikään, varsinkaan kirjoittelu. Yleisfiilis on laskenut kuin lehmän häntä ja väsymystä pukannut. Kuten arvata saattaa, harjoittelupaikkani ei ole sieltä helpoimmasta päästä: päivästä toiseen painetaan itkulla ja naurulla. Jos jotain olen oppinut, niin olemaan kitisemättä pienistä ja arvostamaan sitä, että onpahan ainakin katto pään päällä jos ei muuta. Parhaita on ne hetket, kun joku asiakkaista taputtaa selkään ja ilmaisee jollain tavalla arvostavansa sitä, mitä minä teen. Mikään ei ole sen mukavampaa, kuin huomata että jollain menee hyvin ja aidosti iloita yhdessä siitä. Huumorilla pääsee pitkälle, mutta pahan päivän iskiessä ihmiset kyllä ymmärtävät, että tänään sitä ei naurata, jospa kupponen teetä helpottaisi oloa. Ja kyllä, kupposella teetä on maagisia ominaisuuksia. Pahinkin päivä paranee, kun saa kiertää kohmeiset käpälänsä suuren, lämpimän teekupposen ympärille ja siemailla sitä samalla, kun pohtii maailman menoa. Minulta kysyttiinkin tässä taannoin, että pitääkö netistä ongitut tiedot suomalaisista paikkansa: tykätäänkö me tosiaan pohdiskella asioita yksin ja hartaudella? Kyllä. Minä ainakin tykkään.

Yleisfiilistä on laskenut myös se, että asuintoveri paljastui pipipääksi. Ei ole mukavaa lymytä omassa kodissaan hämärimmässä nurkassa ja vältellä huonettaan kuin ruttoa. Ei kuuntele eikä suostu ymmärtämään, joten sotatantereeksihan koti lopulta muuttui. Tässä talossa meininki on ollut hyvinkin rentoa, mutta ne yksinkertaisimmatkin säännöt hulahtavat eräällä ohi korvien. Tiskit lojuvat pitkin pöytiä, omaa tiskivuoroa ei noudateta, vaatteet ilmestyvät sinne minne on kielletty laittamasta, viimeiset maidot on käytetty vaikka kaikille pitäisi riittää, kaikki lämmin vesi on kulutettu kykkimällä suihkussa tunnin ja ulko-ovi häröttää auki jokaisena aamuna. No, onneksi hermoni ovat pysyneet kasassa suhteellisen hyvin. Minä kuittaan vieraalla kielellä huudellut törkeydet (tutuista kirosanoista päätellen) naurulla ja hymyllä, mikä ilmeisesti ärsyttää entistä enemmän. Onneksi tätä kestää enää pari päivää, tilanne on sen verran pahasti tulehduksissa että taidan suosiolla tulla huomenissa useammankin pubin kautta kotiin. Ei ole mukavaa edes isäntäperheellä, kun heti aamusta kajahtaa vieraskielisiä kirosanoja hillitöntä vauhtia ja yksi täydestä sydämestä tuleva perisuomalainen "Perkele" sen taukoamattoman räpätyksen välissä.

Mutta eipä mussuteta ja murehdita turhia. Luntakin tuprutteli ja nassikoiden kanssa käytiin parit lumipallosodat. Koti-ikävähän siinä iski, mielessä kävi niin ruisleipä, sauna kuin suklaakin. Olen kuitenkin oppinut syömään lopultakin majoneesia ja riisivanukkaita. Tosin onko jotain mitä minä en söisi kun nälkä yllättää.. Kyllä nälkä porsaan aina kotiin ajaa ja vellikellon kutsun minä kuulen (tai paremminkin haistan) aina. Siskokullan opettama "UOKAA!!" kajahtaa ilmoille aina, kun ruoka ei olekaan kuudelta valmista. Siinä on sitten isäntäperhe helisemässä, kun levoton finski kiertää kehää keittiössä ja tekee ryöstöretkiä jääkaapille. Sitten kun se ape ilmestyy pöydälle (ja tahmaiset suomalaistassut ovat ensimmäisenä lautasen kimpussa), ei nurinasta ole tietoakaan. Vaikka joka päivä onkin perunaa eri muodoissa, se syödään kitisemättä ja kiitoksella. Niin ja se lumimyräkkä alkoi ärsyttää jo kahdessa päivässä. Vihreää sen olla pitää.

Musiikillinen maailmankaatsomukseni on myös laajentunut. Iloisen irkkumusan ja brittipopin lisäksi fanittelen nyt mm. Bob Marleyta, The Doorsia, The Curea ja sitä Lauri Tähkän kuuloista ranskalaisbändiä, jonka kappaleita kuuntelin kun asuintoveri M oli täällä yhä. Yhä useammin huomaan kyllä hyräileväni joka aamuiselta tai chi -tuokiolta tutuksi tullutta "rutiinikappaletta" ja että olo muuttuu heti kevyemmäksi kun niin teen. Mielen harmoniaa ja lihasten rentoutusta. Mikään ei voita sitä riemua, kun ensimmäisen kerran vedin sarjan läpi ilman suurempia mokia ja joku kuiskasi korvaan, että vedän muutamassa viikossa paremmin kuin jotkut vuodessa. Suosittelen jokaiselle kyseisen lajin testaamista, kyllä siinä kovimmankin kaverin mieli herkistyy kun raajat alkavat liikkua kauniisti lempeän musiikin soidessa.

Vaikka synkistelyä onkin siis ollut ilmassa ja parina päivänä tehnyt mieli pistää puoli kylää matalaksi, niin kyllä tässä silti plussan puolella ollaan. Tarpeeksi kun taapertaa ympäriinsä uusissa töppösissä ja mietiskelee, niin kyllä se siitä iloksi muuttuu. Elämääni täällä kuvastaa mainiosti Bob Marleyn I can see clearly now -kappale, joten antaa lyriikoiden puhua puolestaan.

"I can see clearly now, the rain is gone,
I can see all obstacles in my way
Gone are the dark clouds that had me blind'
It's gonna be a bright, bright
Sun-Shiny day

Oh yes I can make it now, the pain is gone
All of the bad feelings have disappeared
Here is the rainbow I've been prayin' for
It's gonna be a bright, bright
Sun-Shiny day

Look all around, there's nothin' but blue skies
Look straight ahead, nothin' but blue skies"

maanantai 26. tammikuuta 2009

Lammashuumoria ja Galway

Viikonloppu jälleen ohi ja palautuminen käynnissä. Uhosin jokin aika sitten, että minähän lähden tästä citystä heti kun pääsen ja suuntaan Galwayhin. Puolen tunnin suunnittelun, työkavereiden ja tuttavien kiusaamisen jälkeen minulla oli lista paikoista, joissa pitäisi käydä ja mitä pitäisi tehdä. Eikun hostellia varaamaan ja listaa tutkimaan. Kun työt loppuivat perjantaina kello 14.30, tämä tyllerö oli jo poninhäntä heiluen karannut kohti auringonlaskua. Reissu oli mukava, mutta sanat eivät riitä kertomaan tarpeeksi. Voisi sanoa, että olen mykistynyt Galways ja Connemaran kauneudesta. Siispä tulette näkemään kuvia, vaikka kuvatkaan eivät täydellisesti näytä kaikkea sitä, minkä minä näin. Itse se on koettava.


Ensimmäisenä iltana rynnistin suoraan syömään ja pubiin, koska työkaverit olivat kehottaneet tekemään niin. Guinness oli halvempaa, mutta ei kyllä parasta maistamaani. On olemassa kahdenlaista Guinnesia: Hyvää Guinnesia ja Vielä Parempaa Guinnesia. Parhain pintti on tähän mennessä ollut Guinness Storehousessa, joten rima on korkealla. Siinä sivussa kuuntelin mukavaa musiikkia ja vaihdoin muutaman sanasen paikallisten kanssa. Galwayssa porukka on vielä leppoisampaa kuin Dublinissa ja sain koko reissun huudella tervehdyksiä ja vilkutella kaikille vastaantulijoille. Jäi hyvä mieli.



Paikallinen bändi The Kings Headissa

Seuraavana päivänä oli vuorossa Connemaran reissu, jonne keksin lähteä (yllätys yllätys) viiden minuutin miettimisen jälkeen. Istuin bussissa koko päivän kuuntelemassa kuskin hillitöntä läpän heittoa, joista lammasvitsit nousivat suosikeikseni.


"Mitä lampaita nuo ovat, joilla on sinistä maalia takamuksessa?" -"Sinisiä lampaita!"


"Entä nuo tuolla takana, joilla on pinkkiä maalia selässä?" -"Pinkkejä lampaita!"


"Entäs miksi sanotaan noita, jotka ovat tuolla mudassa?" -"Likaisiksi lampaiksi!"

"Okei okei, sininen lammas on poikalammas. Pinkki lammas on tyttölammas. Ne lampaat, joissa on molempia värejä, ovat homolampaita."


(Tähän väliin selvennyksenä sanottakoon, että lampaanomistajat merkkaavat omat lampaansa näillä kahdella värillä. Omistajan tietää maalitäplien paikoista ja väristä. Kaikki lampaat lasketaan samoille nummille ja sitten kun on aika keriä ne, isännät keräävät kaikki lampaat yhteen paikkaan ja erottelevat omansa maaliläkkien perusteella.)



"Tiedättekö, miten nuo lampaat pysyvät pystyssä tuolla vuoren rinteillä?" -"Niillä on toisen puolen jalat pidemmät! Kun ne tulevat alas, ne pyörivät ympyrää!"



"Nämä lampaat ovat tappajalampaita. Välttäkää katsekontaktia. Toistan, välttäkää katsekontaktia! Ne vaanivat saalistaan! Ne luulevat tätä bussia jättilampaaksi, joten olemme niille uhka."


"Katsokaa nyt tuotakin, joka makaa keskellä tietä ja märssyttää jotakin. Se syö edellisen bussimme renkaiden jäännöksiä. Jos näette eksyneitä turisteja jossain, niin kertokaa. Ei tee hyvää firman maineelle, että bussi syötiin ja 30 turistia katosi."




Se lammashuumorista, siirrytään nyt niihin kuviin.



Vanha luostari




Maisemaa Connemarassa



Congin kylästä



Congin kylästä tämäkin







Connemaraa taas


"Hmm.. Tämä tyttöhän onkin aika herkku!!"


"Maistetaan!!" Ja hymyhän ei hyydy, vaikka hevoset söisi.



Salthill, Galway



Se pakollinen Gladdagh



Että sillä ja tavalla. Näihin tunnelmiin päättyy tämä kuvatuokio. Myöhemmin ehkä lisää kuvia, niitä kyllä piisaa..

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Lunta ja Guinn.. eikun kulttuuria


Uskokaa huviksenne, täällä satoi eilen lunta. Niinpä sitten sanan "Snow" kuullessani porhalsin pihalle pyjamassani ja möyrin hangessa kuin pieni lapsi. Itse asiassa olinkin lasten kanssa ja olin vähintään samalla tasolla kuin he: nakkelin lumipalloja, läpsytin kengilläni loskaa ja "hiihdin" liukkaassa mäessä. Tässäpä pari kuvaa todisteeksi.




Asuintoveri heittämässä lumipalloa minua kohti




Kotikatu lumessa/sohjossa


Tämän päivän päätin viettää kulttuurin parissa. Lopputulos oli se, että museoiden, pilipalitaiteiden ja puistojen sijaan päädyin Guinness Storehouseen, Guinnesin kotiin. Siellä pääsee näkemään valmistusvaiheita, haistamaan ja maistamaan ja ennenkaikkea näkemään kaikkea Guinnesiin liittyvää. Sain ruinattua itselleni opiskelijalipun ja kierroksen päätteeksi pääsin maiskuttamaan Guinnesia joka sisältyi lipun hintaan. Siinä siemaillessa ihastelin tornista avautuvia huikeita näkymiä. Aurinkokin sattui nätisti paistamaan, niin oli oikein leppoisaa istuksia siellä. Tässäpä kuvia sieltäkin.


Guinnesia Guinness Storehousessa




Minä muikistelemassa tuoppini äärellä




Random -seinä

lauantai 17. tammikuuta 2009

Haikeita jäähyväisiä, pieniä onnenhetkiä

Viikonloppu, jälleen kerran. Yksi leppoisa viikko takana, sen voisi summata helposti muutamaan kiinnostavaan havaintoon:

1. Irkkuaksentti on vaikeaa, mutta sitä alkaa ymmärtämään kohtuullisen nopeasti (humalassa olevaa Irkkua ei tosin voi ymmärtää, sen olen huomannut).

2. Takamukseni on kuuluisa ja arvostettu jopa Irlannissa .

3. Aina sataa vettä, kun olet suunnitellut jotakin ja olet matkalla ulos.

4. Näytelmien taso on huikea ja näyttelijät oikeasti lahjakkaita.

5. Vaikka kuinka et tajuaisi ja ymmärtäisi mitään, aina löytyy joku joka toistaa ja tarkentaa niin kauan kuin on tarvis. On vain osattava pyytää apua, nätisti esitettyyn toiveeseen vastataan kyllä.

Tämä viikko on siis ollut kaikinpuolin mielenkiintoinen. Ihanainen harjoittelupaikkani järkkäsi minulle maanantaina lipun teatteriin. Innosta puhkuen saavuin Abbey -teatterille ja liityin iloiseen joukkoomme, joka odotti tohkeissaan Playboy of the Western World -nimistä näytelmää. Kyseessä on mustalla huumorilla höystetty komedia, jossa tummaihoinen mies tulee Dubliniin surmattuaan isänsä (joka paljastuukin varsin eläväiseksi). Tapahtumat sijoittuivat kokonaan pubiin ja lavastus oli niin upeaa, ettei edes harmittanut se etten tajunnut kaikkia vitsejä. Eikä niitä ilmeisesti ymmärrä moni muukaan ei-Dublinilainen, koska slangisanat voivat olla hankalia kelle tahansa, joka ei ole moisiin törmännyt omissa piireissään. Irlantilainen, mutta ei-Dublinilainen seurueen jäsen lohdutti sillä, ettei edes hän ymmärtänyt niitä kaikkia. Pääsin kuitenkin hyvin jyvälle ja intoilin muiden mukana. Seuraavina päivinä ne, jotka eivät tulleet mukaan, harmittelivat kovasti. Sen verran hyvää palautetta ja ylistystä tuli paikalla olleilta, itseni mukaan lukien. Uskomaton elämys ja teatterikin oli todella hieno. Irlantilaista kulttuuria hienoimmillaan tiiviissä paketissa.

Kahdeksan päivää tai chin parissa ja olen jo oppinut sarjan jotenkuten, ilman että kopioin jatkuvasti toisilta. Olen järkyttävän innoissani joka aamu, vaikka tiedän että se sama sarja on aina luvassa. Tietenkin kolmessa kuukaudessa hymy voi hyytyä, mutta sitten ainakin osaan tämän sarjan läpi kunnolla ja voin vetäistä sen läpi aamuvenyttelynä.

Suureksi surukseni huonetoverini M poistui keskuudestamme (ei siis kuollut vaan palasi Belgiaan) eilen. Olin tämän aamun suru puserossa siihen asti, kun kuulin huomenna tulevasta uudesta tytöstä. Suru unohtui sillä sekunnilla. Huone oli puunattuna ja M:n käytössä ollut irtain omaisuus napattuna alle puolessa tunnissa ja odotan jo huomista. Koska M oli mitä tärkein opas, tuki ja turva minulle kaksi viikkoa sitten, on minun vuoroni pistää hyvä kiertämään. Olen ottanut jo M:n vastuut harteilleni: tästä lähin minä olen tappajakala Goldien Virallinen Muonamestari, Kaukosäätimen Valtias ja huomisesta lähtien henkinen tuki ja turva uudelle asukkaalle. Komensin itseäni, että vaikka ei aina huvittaisikaan, niin bussireitit on ehdottomasti näytettävä kädestä pitäen ja pidettävä seuraa aina kun on tarvis. Vaikka onkin perinne, että jokainen tänne tuleva asukki eksyy vähintään kahdesti, yritän parhaani mukaan estää sen. Rakas tappajakalamme voi muuten mainiosti, saimme pumpun kuntoon ja sen huomaa kyllä. Apaattisesta, uneliaasta asukista on taas tullut virkeä ja vinhasti polskuttava paksukainen, joka jaksaa innostua jokapäiväisestä kalanmuona-annoksestaan.

Eilisilta, eli M:n viimeinen ilta Dublinissa ei kylläkään sujunut mukavissa merkeissä. Tai no, ehkä se oli mukava hänen mielestään. Minä kanniskelin laukkuja keskustaan ja huomasin mukavan illan sijasta kuuntelevani kolme tuntia ranskankielistä tarinointia ja väittelyä, jota M ystävineen harrasti. Mikäs siinä, ajattelin. Ensi kerralla vain saisivat muistaa käytöstavat ja miettiä, mille itsestä tuntuisi istua ulkopuolisena porukassa, jonka puheesta et ymmärrä sanaakaan. Lähdin lopulta hyvin väsyneenä ja pahalla mielellä kotiin. Kahdesti kieltä kyllä yritettiin vaihtaa, että pääsisin osallistumaan keskusteluun, mutta kaksi lausetta myöhemmin puhuttiin taas ranskaa. Unohtivat kertoa senkin, että suunnitelmat muuttuivat heidän leppoisan keskustelunsa lomassa ja että jäisimmekin vain sinne istumaan ja tarinoimaan ranskaksi. Ja vielä jaksetaan ihmetellä, miksi olen yksinäinen soturi enkä viihdy sosiaalisissa illanvietoissa. Liian usein olen karvaasti pettynyt, kun suunnitelmat ovat mystisesti muuttuneet ja minulla on rehellisesti sanottuna helkkarin tylsää. Enkä minä voi sietää tylsyyttä ja nurkassa istuskelua.

Mutta se pakollisesta purpattamisesta. Kiinalainen asuintoverini P pyysi minua kehuskelemaan häntä blogissani, joten kehutaan toki. Tämä sitten tulee suoraan sydämestä, onhan tästä nauravaisesta asukista tullut hyvä ystävä. Mukava poika, sosiaalinen persoona ja avulias kuin mikä. Ei ole tylsää, kun P tulee jututtamaan ja syöttämään mitä kummallisemman näköisiä kiinalaisia juttuja. Minä muuten voisin jäädä Irlantiin asumaan, on tämä sen verran kiva paikka kaikkine omituisuuksineen ja mukavine ihmisineen. Talot on kuin sadusta, pikkuisia piparkakkutaloja ja hassuja viritelmiä. En silti voisi koskaan elää ilman Fazerin sinistä ja salmiakkia. Ja saunaa. Aion silti ottaa kaiken ilon irti tästä reissusta, olen oppinut jo piirtämäänkin siedettävästi. Pian nähdään, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Ensi viikonloppuna lähden todennäköisesti Galwayhin jos sää on hyvä, niin näkisi muutakin kuin vain Dublinin.

Btw, minulla on upouusi pallokuosinen flanellipyjama. :D

lauantai 10. tammikuuta 2009

Kieroa huumoria, hajonneita koneita ja lisää flanellia

Elämää näköpiirissä! Eilen illalla pikkuinen pyjamakerhomme, eli minä ja kiinalainen P, kokoontui alakertaan puhumaan kukkua. Lopulta päädyimme katsomaan kiinalaista elokuvaa, jota katsoin silmät pyöreinä. Olen aina luullut kiinalaisia tosikoiksi, jotka eivät ymmärrä huumoria. Nyt me kuitenkin lärpätimme huonoa läppää koko illan ja äpöstelimme epäterveellisesti. Enpä olisi ikinä arvannut, että Irlantiin päätyessäni saan uudeksi parhaaksi kaverikseni kiinalaisen miespuolisen henkilön, jonka huumorintaju on vähintään yhtä kiero kuin omani. Kuin savolaisvitsejä kiinaksi/englanniksi. Uusin vitsi on puhua omaa kieltämme, jolloin toinen tulkkaa vapaasti, mitä toinen sanoo. Huutelin hänelle herjoja suomeksi (haukuin mm. kiinalaiseksi pölkkypääksi, huumorilla tietenkin), jolloin hän tulkitsi minun kehuneen häntä maailman komeimmaksi ja älykkäimmäksi mieheksi ja ihanaksi persoonaksi. Kiittelikin vielä päälle, että kylläpä sinä taas kauniisti puhuit. Palatessamme mäkkäriltä hän leikki unohtaneensa avaimensa sisälle (annoin omani brasilialaiselle lainaan) ja myöhemmin minä päätin kostoksi lukita hänet ulos, kun hän oli pihalla ja jätti avaimensa oveen. Irlanti on juuri oikeanlainen ympäristö minun omaperäiselle huumorintajulleni: eihän täällä hullu tarvitse olla, mutta kyllä siitä suuresti apua on. Mitä huonompaa huumoria heität, sitä parempi.

Minulla on hirveä hinku saada uusi flanellipyjama. Nykyinen pyjamani on kuulemma niin ällösöpö, että imelämpää tuskin löytyy enää mistään. Pakkohan näitä mukavia asuja on saada lisää. Irlannissa on muuten jonkinlainen muoti-ilmiö ns. "pyjamatytöt", eli mennään kaduille pyjamassa tai ainakin vetäistään farkkujen tilalle pyjamapöksyt. Kun ensimmäisen kerran näin naisen pyjamapöksyissään, ajattelin että ehkä hän on kipeä ja lähtenyt pikaisesti käymään lähikaupasta evästä. Saattaisin itsekin kipaista postilaatikolla pyjamapöksyissä, jos olen oikein sairas. Mutta ei, nämä ihmiset saattavat liikkua pyjamapöksyissään ja jopa pyjamapaidoissaan ihan missä vain. Mitä nolompi kuosi, sen parempi. Kaikkialle pyjamassa ei kuitenkaan pääse, joissakin kahviloissa on jo ihan oikeasti "No pyjamas!" -kylttejä. Hullu maa, hulluja ihmisiä. Jos itse pyrkisin Suomessa ulos flanellipyjamassa, kinttuni jäätyisivät taatusti sillä sekunnilla 20 asteen pakkasessa. Ehkä siis kuitenkin jätän mukavat pyjamani kotiasuiksi, kaikkea muotia ei onneksi tarvitse noudattaa.

Joskus tuntuu sille, että olenkohan minäkin elämääni tuhlannut kun olen tehnyt vähän sitä sun tätä, mutta mitään en ole oikeastaan saavuttanut. Kaikesta kuitenkin näyttää olevan hyötyäkin joskus, tänäänkin muinaisista nörttitaidoistani oli taas apua. Tai no, kaikkia naisia ja koneita ei ole luotu toisilleen enkä nyt siis puhu itsestäni. Majapaikkani tytär tuli pyytämään, voisiko lainata konettani tuokioksi. Hänen koneensa kun ei toimi, hiiri on hukassa (!). Hiiri löytyi sohvan alta, täytyi vain seurata johtoa, joka oli kiinni koneessa. Kun sitten pistin konetta säädylliseen kuntoon, selvisi että virustorjunta on retuperällä ja koneessa mellastaa kymmenittäin troijalaisia ja muita. Eikö ihmekään, jos ei toimi.. Lupasin korjata ongelman ja työnsinkin koneeseen sellaiset virustorjunnat, joihin itse luotan ja joita käytän. Sen näkee sitten, miten pelaa, sen verran rajuun kuntoon on laskettu tuokin härveli. Silti sitä on huoletta käytetty, kirottu vain kun kiukuttelee viruksista..

Tänään pääsen pelastamaan myös onnetonta fisuparkaa nimeltä Goldie. Kultakalaparan akvaarion pumppu on rikki, eli nyt hänen lasilaarinsa on törkyinen ja saastainen. Hyvä kun edes näkee, onko siellä kalaa vai ei. Goldie itse on tosin tilanteesta taatusti iloinen, reppanalla kun ei ole mitään paikkaa mihin piiloutua, kun utelias suomalaisnaama työntää nenänsä jatkuvasti lasiin kiinni. Yleensä kalaparka yrittää kääntää minulle takamuksensa (jos kalalla nyt semmoista on) ja olla kuin ei huomaisikaan. Yritän nyt kaikesta huolimatta auttaa reppanaa siivoamalla lasilaarin, Pitää vain varoa työntämästä kättä sinne: eilen telkkarista tuli Deep blue sea ja hän on ehkä ottanut siitä vaikutteita (akvaario on telkkarin lähellä, eli fisukin näki ko. elokuvan). Goldiella on jo muutenkin tappajahain taipumuksia, kaloja oli aiemmin ollut kaksi. Toinen kuoli ja Goldie oli pistellyt sen poskeensa. Tiedä sitten, oliko toinen kala kuollut jo valmiiksi vai tappoiko se sen. Tällainen talo tämä on: tappajakaloja, viruksia, troijalaisia, hulluja ihmisiä flanellipyjamissa ja villasukissa. Jos TV ei toimi, kaikki sekoavat. Vuodatimme eilen kyyneliä, kun leffakanavat eivät toimineet hetkeen. Ajatelkaapa: olen elänyt monta kuukautta ilman töllöä ja nyt minulla on vaikeuksia, jos en näe samaa elokuvaa kolmatta kertaa samalla viikolla (samat leffat siellä aina pyörii).

Muuten, kommentointi on sallittua ja jopa suotavaa. Kysymyksiä ja ajatuksia saa aivan vapaasti esittää. Nyt lähden kuitenkin jatkamaan tappelua tappajakalan ja saastuneen koneen kanssa.

Flanellin pehmeitä ajatuksia

Ensimmäiset työpäivät ovat nyt takana ja hyvin sujui. Ja mitä minä teen? Olenko juhlimassa tai istumassa pubissa? -En. Entä neulonko minä uusilla hienoilla langoilla? -En, ei ole uusia hienoja lankoja. Entä olenkos shoppaillut ja sosialisoinut ympäriinsä? -No en. Mitäkö minä sitten teen? Makaan kotona sängyn pohjalla sairaana ja haaveilen uudesta flanellipyjamasta. Suomalainen työmoraali onnistuu aina säästämään kaikki sairaudet viikonloppuun ja lomille, eli tässä sitä taas ollaan. Kiinalainen asuintoverikin on tosin sairaana, joten pidetään täällä pyjamakerhoa, ihastellaan toistemme flanellisten asujen kuosia ja nappaillaan särkylääkettä teemme kaverina. Emme tosin jaksa olla kovin sosiaalisia edes keskenämme, kun molempien on sairauden musertamina oltava pitkällään.

Kirjoitampa nyt aikani kuluksi havainnoimiani eroja Irlantilaisen ja Suomalaisen kulttuurin välillä. Ensinnäkin: molemmat ovat kohteliasta ja uteliasta kansaa, mutta eri tavoilla. Suomessa ei tulisi mieleenkään istua bussissa jonkun viereen lupaa kysymättä, varsinkin jos hänellä on laukku viereisellä istuimella. Täällä istutaan kysymättä ja silmiin katsomatta, jos olet erehtynyt nostamaan laukkusi penkille, niin sinua mulkoillaan niin kauan sanaakaan sanomatta, että älyät siirtää sen. Kaupungista riippuen Suomalaiset osaavat kyllä pyytää anteeksi, jos ovat toista tönineet. Tai no, oikeastaan sellaista kohteliaisuutta löytyy vain Joensuun ympäristöstä. Täällä saan hokea ja kuulla jatkuvasti sanoja "Sorry" ja "Excuse me", kun yritän edetä tungeksivassa ihmismassassa. Naiset, etenkin vanhat mummelit sanovat usein "Sorry, love". Välillä tekisi kyllä silti mieli heittäytyä väkivaltaiseksi, kun en jaksa tungosta kaikkialla. Että ehkä on parempi, että istun välillä kotona yksikseni..

Niin se uteliaisuus sitten. Työtovereiden mukaan minulla on tapana kuljeskella ympäriinsä utelias, valpas ilme naamalla. Välillä minulla on kuulemma "What the f**k is he doing??" -ilme, kun katson Irkkujen sähellystä kulmat kurtussa. On kuulemma uskomatonta, miten joku jaksaa kiinnostua/innostua jokaikisestä aiheesta ja tutkia jokaisen kansion ja tiedoston (luvan kanssa, tietenkin) ja kysellä minkä kerkeää. Sellaisiahan me Suomalaiset olemme: uteliasta kansaa, joita kiinnostaa kovasti toisten asiat ja rakastamme juoruilua. Siis toisista juoruilua, emme itsestämme, ellei kyseessä ole sitten jokin mukava uutinen. Tosin itse en ole juoruilevaa tyyppiä, vaan pidän asiat omana tietonani. Utelen ihan vain omaksi ilokseni. Irkkujen uteliaisuus taas on hyökkäävämpää, Suomalaisen hiippailun sijaan he tykkäävät tuijottaa ja tutkia vaatetusta ym. Kysymyksiä pommittaa yleensä monta ihmistä kerralla. Jos yhdelle erehtyy kertomaan henkilökohtaisia yksityiskohtia, joku toinen tulee pian kysymään, onko asia tosiaan näin. Eli varon todellakin mitä sanon, koska tieto leviää salamaakin nopeammin.

Sairastelu on kyllä harvinaisen tylsää, kun telkkaristakaan ei tule mitään kivaa. On se kumma, kun 600 kanavalta ei yhdestäkään näy mitään kiinnostavaa. Mutta, taidanpa lähteä hakemaan kaupasta jotain mukavaa naposteltavaa mielen virkistykseksi. Toivottavasti ensi viikolla voisin kirjoitella jo hitusen terveemmissä ja vähemmän kuumeisissa tunnelmissa. Btw, maanantaina menen kaiketi teatteriin. Ihan vain siksi, että minulle ilmoitettiin, että olen menossa sinne. Kai sinne on sitten siirryttävä, vaikka en tiedä yhtään mitä minä sielläkään teen. :D

torstai 8. tammikuuta 2009

Töitä, töitä ja töitä

Aloitin työt eilen hämmennyksen vallassa, kun suuri lauma vieraita ihmisiä rynni minua kohti taputtelemaan, tökkimään ja kättelemään. Ihmiset ovat mukavia ja ystävällisiä, ainoana ongelmana on aksentin ymmärtäminen ja harvinaisen huono irkkuhuumori, johon vastaan vielä huonommalla savolaishuumorilla.

Huonoista vitseistä voin kertoa esimerkkinä työkaverin "Onko kiva elää iglussa?" heiton, johon vastasin toteamalla, että jos vielä kyselee niin syötän hänet lemmikkijääkarhulleni. Kun samainen mies kyseli, miten Suomalaistyttöä voi palella sisällä kun kylmempäänkin on tottunut, niin totesin että "Meillä Suomessa taloja lämmitetään ja ne pitävät lämmön sisällään. Te sen sijaan lämmitätte ulkoilmaa, kun taloissanne on kehnot ikkunat ja seinät. Siksi en palele ulkona, siellä on lämpimämpää kuin täällä sisällä". Yksikään irkku ei enää aloita small talkia minun kanssani toteamalla "It´s cold out there, isn´t it?", koska tulen hikisenä ja läähättävänä töihin ja mutisen, että onpa siellä lämmin. Työkaveri rynnistää aina väliin, jos joku aloittaa sillä tavalla keskustelua: "You can´t say that to her, she thinks it summer out there!". Mutta se työasioista.

Talo jossa asun on oikea monikulttuurisuuden kehto. Kolmen talon omistavan irkun lisäksi täällä majailee nyt belgialainen, brasilialainen, kiinalainen ja hännän huippuna hullu finski (eli minä). Kiinalainen pyysi minua eilen päivälliselle kanssaan, eli täällä se tarkoittaa sitä, että siirrän peppuani 5 metriä kyökin puolelle ja lämmitän annokseni mikrossa. Tänään metelöimme kaikki neljä yhtä aikaa pöydässä ja puhuimme puppua.

Mitään järkevää en sitten ole tehnyt, neulomaan en ole päässyt ja elämä kulkee pitkälti bussissa istumisen, nukkumisen ja töissä norkoilun välillä. Koitan ahkerasti käppäillä ympäriinsä, niin saisin syödä enemmän. Kaikkihan sen tietävät, että harrastan syömistä ja olen aina ollut kotona sopivasti ruoka-aikaan, ettei vain jäisi muruakaan saamatta. Irkut ovat ottaneet tavoitteekseen saada "skinny legs":in syömään ja pulskistumaan ja sehän tarkoittaa sitä, että rasvan ja lisättyjen sokereiden lisääntyneen saannin vuoksi kävelen vielä enemmän.

Tänään ei ole kovin idearikas päivä, enkä tosiaan ole mitään erikoista puuhannut. Joten lärpätys sikseen, palailen asiaan sitten kun on jotain jännää asiaakin.