Muotia Irlantilaisittain ja musiikillista hörhöilyä

Uuteen majapaikkaan tutustuminen on jatkunut ja eksymisetkin jäivät vain kahteen (tähän mennessä). Kaikki ihmiset näyttävät samalle, lähinnä Gallagherin veljeksille (Oasiksen Liam ja Noel, jos joku ei tiennyt) tai muuten kummallisille. Vettä yrittää sataa, mutta ei tietenkään sada enää kun ostin uuden sontsan ja kannan sitä mukana. Silti ihmisten mielestä täällä tarvitaan sontsaa ja on kamalan kylmä. Eräs kauhistui, kun kuuli Suomen 20 asteen pakkasista ja uskoi kaikkien kuolleen, putkien jäätyneen ja autojen lopettaneen toimimisen. Ei millään voinut ymmärtää, että me olemme tottuneet sellaiseen ilmastoon ja että talot on rakennettu sen mukaan. 30 asteen pakkasesta puhuttaessa alkoi pojalle jo tulla itku, joten päätin olla kiusaamatta sen enempää. Eikä tässä itseänikään naurata: on niin lämmin että vilustuin. Hillitön flunssa päällä, mutta onneksi apteekista saa sen tasoista troppia, joita Suomesta saa vain reseptillä. Kätevää. Tai sitten hyvin pelottavaa..

Olemme toveri H:n kanssa ilmeisen tylsämielisiä ja mielikuvituksettomia. Aina kun pyrimme kulttuurin pariin, päädymme shoppailemaan. Eräänä päivänä yritimme mennä kansallismuseoon, mutta yli 50 salin (ja satojen maalausten) jälkeen huomattiin, että ollaankin väärässä museossa. Siellä oli tuherrus toisensa perään, mutta kultaa ja timantteja ei näkynyt kuin maalattuna. Vaikka löysimmekin oikean museon lopulta, ne pirun töherrykset vainoavat meitä: pyrimme tänään toiseen museoon ja huomasimme olevamme taas siellä töherrysten keskellä, tällä kertaa olimme tulleet vain eri ovesta. Järkyttävän tylsiä, rumia teoksia ja vain kourallinen kiinnostavia. Suosikiksemme kohosi keltainen sali, jossa oli koko museon ehdottomasti upein nähtävyys: tyhjä, maalattu seinä. Itse asiassa koko keltainen sali oli tällä hetkellä typötyhjä. Kertoo paljon teoksien tasosta, kun se ainoa tyhjä sali saa parhaat ihastuksen huokaukset.. Ja pakkohan kulttuurin yliannostus on jollain tasoittaa, eli retkellä Penneysille.

Irlannissa on menossa kaikkien naisten eniten rakastama (heti suklaan jälkeen) asia: Alennussesonki! Ja kyllä sitä on pyöritty ja näpelletty kaikkea tarpeellista (naisille kaikki on tarpeellista). Aina tarvitsee vielä yhdet kengät, vaikka entiset olisivatkin käyttämättä. Dublinissa on havaintojen mukaan tällä hetkellä kovassa huudossa villakangastakit, farkut, tennarit, ugg(ly) -saappaat, ukkihousut ja lätsät. Pakkohan minunkin oli saada muotilätsä kutreilleni, joten kerrankin voin todeta olevani IN. Olen nyt ylpeästi lätsäpää, vaikka kyseistä asustetta ei Suomen pakkasilla hirveästi käytetä. Ainakin sulaudun täällä hyvin porukkaan jos en muuta. Ukkihousuni jäivät valitettavasti kotosuomeen, eli pakko ostaa uudet (Hyvä veruke, eikö vain?). Onneksi on edullista, eipähän tarvitse kolmeen kuukauteen ostella enää kun alennukset on ohi.

Eksyimme pubiin toisenkin kerran istuksimaan. Paikka oli loistava Mezz, jossa oli mukavaa livemusiikkia ja juttukaverin sai heti kun osasi sanoa "I love Iron Maiden (lausutaan täällä Aion Meidn)". Heviheebot ovat ihan samanlaisia kaikkialla, aksentti ja olutmerkki vain ovat erilaiset. Kaikki muu musiikki kuin hevi oli pojille "shite", mutta siitä huolimatta lauloivat kovaan ääneen HIM:in Wings of the butterfly -biisiä. Ja luulivat, raukkaparat, bändin olevan Ruotsista. Laulu loppui lyhyeen, kun kerroin ettei ainoakaan katu-uskottava hevimusiikin ystävä Suomessa kuuntele HIM:iä ja että sehän se vasta "shite" onkin. Rupattelu jatkui iloisesti musiikin parissa, samalla kun yritin ymmärtää sitä järjettömän kuuloista murretta. Minä olin kuulemma todella cool tytteli, kun laulaa loilotin heidän kanssaan Trooperia ja valittuja paloja AC/DC:ltä. Sain lopuksi hyväksyvät taputukset ja halaukset ja toteamuksen "Sinä sulaudut tänne loistavasti, toivottavasti törmäilemme uudelleen".

Tällä musiikkimaulla saa helposti kavereita, mutta myös vihamiehiä: toisessa pubissa eräs nuori mies totesi, että kuulostan uhkaavasti britille ja että hän vihaa brittejä. No, kaikille ei voi tehdä mieliksi. Lisäksi kyseinen herrasmies ei ymmärtänyt muutenkaan mitään, koska oli tuleva päihdehuollon asiakas ja silläkin hetkellä melkoisessa pöllyssä. Hänellä, kuten muullakin porukalla siinä pöydässä, sattui olemaan akuutti huumeongelma. Yllätyin, kun kertoivat aiheesta suoraan ja miten yleistä se on. Ja kyllä, todisteet huumeiden käytöstä olivat selkeästi esillä näillä herroilla, eipä nyt tullut ihan heti mieleen epäillä jokaista vastaantulijaa narkkariksi. Totesivat, että tytöllä riittää kyllä töitä Irlannissa, sen verran piripäitä siellä pyörii. Että sillä tavalla. En nyt tiedä, pitäisikö olla iloinen, että työt eivät tekemällä lopu vai huolestua..

Rasvaa, lisättyjä sokereita ja Penneys

Täällä sitä nyt sitten ollaan Dublinissa ja hyvin on alkanut oleskelu. Majapaikkani on hyvä ja ihmiset mukavia. Suurin syy ottaa tämä, oli juurikin mukavan tuntuinen nainen joka minulle kirjoitteli. Oikeaksi enkeliksi hän onkin paljastunut, ei jätä asukkejaan pulaan vaan paapoo ja pitää huolta.

Otin tämän majapaikan myös siitä syystä, että ateriat kuuluivat hintaan. Ajattelin, että pääsen tutustumaan kulttuuriin paremmin ja ikävä kyllä tottahan se on. Mistäs minä olisin voinut tietää, ettei ruokavalio olekaan mitä terveellisin.. Päiväni aloitan sokerisilla muroilla, rasvaisella maidolla ja imelällä vaalealla paahtoleivällä. Tee sentään on hyvää. Olen noudattanut ruokavaliossani tähän asti hyvin sokeritonta linjaa ja olen kieltäytynyt syömästä aamulla muruakaan sokeria, koska elimistöni ei siitä riemastu. Iltaruoaksi nautin täällä valtavan lautasen ruokaa, jossa on yleensä lisukkeena papuja tai herneitä. Peruna on kuulemma melkein jokapäiväinen herkku, joten siinä ei ole Suomeen mitään eroa. Onneksi ruoka on sentään hyvää.

Koska mukanani on vielä toveri H, olemme tepastelleet ja eksyneetkin ympäriinsä. Eksymällä pysymme hoikkina: 15 kilometrin marssi päivittäin alkaa jo tuntua jaloissa. Tajusin eilen ruuhkassa, että lopun bussimatkan sijaan pääsisimme taatusti nopeammin kun kävelisimme. Muistan tämän jatkossa, kun tuhannet kiukkuiset Irkut tööttäävät ja yrittävät pyrkiä liikenneympyrään. Niitä liikenneympyröitä, kaaria ja järjettömissä paikoissa olevia liikennevaloja sitten riittääkin riesaksi asti. Ilmeisesti Irkut rakastavat pyöreitä muotoja ja valoissa kykkimistä. Asuintoveri P kertoi, miten halpoja autot täällä ovat, hänen 98-mallinen pirssinsäkin oli ollut halpa kuin mikä. Mietin sitten vain, missä kunnossa koneisto on tällä "liikkeelle - stop -liikkeelle -stop" -tyylillä.. Yhtään alle vuoden 94 autoa ei ole vielä näkynyt, kaikki ovat järjestään 2000-luvulta. Miksiköhän?

Toinen asia, mitä Irkut tuntuvat rakastavan, ovat kolikot. Kaikkialle pitää maksaa kolikoilla ja vieläpä tasarahalla: busseihin, postimerkkiautomaatteihin ym. Vuokraemäntäni ihmetteli, miksei Suomessa ole pienimpiä sentin kolikoita. Kun hän läväytti lompakkonsa sisällön pöydälle ja se oli täpösen täynnä pikkiriikkisiä hiluja, joita hän ei kuulemma tarvitse, totesin että "Juuri tuosta syystä". Suomalaiset pitävät kortilla maksamisesta eivätkä kerää hiluja, koska me emme niitä tarvitse.

Jos joku kysyy, missä taivas on, niin minä löysin sen eilen. Se löytyy täältä ja sen nimi on Penneys. Kyseisen ketjun vaatteet ovat niin halpoja, että ihan itkettää. Ostin eilen paidan, jollaiset maksavat Suomessa ainakin 40 euroa. Minä maksoin 15. Farkut maksoivat n. 17 - 21 euroa ja muut housut samoin. Yhdet housut olikin ihan pakko ostaa jo. Todennäköisesti suuntaan tähän onnelaan uudelleen vielä harvinaisen pian..

Nyt onkin taas aika suunnata päivän tepasteluja kohti. Aloitan työt 5. päivä, joten tässä on vielä tovi aikaa tutustua paikkoihin ennen sitä.